Opiskelua aloittaessani jotenkin kuvittelin, että mediatieteestä saisi kohtuullisen helpolla kopin ja niin sanotusti kärryille olisi suhteellisen helppoa päästä. Aiheen haastavuudesta kertoo paljon se, että Suomessa vain yhdessä yliopistossa on mahdollista opiskella mediatiedettä pääaineena. Jotain kertoo myös, että Googlen hakutuloksia on kriittisen vähän. Media lävistää nykymaailmassa kuitenkin monta elämän osa-aluetta ja siksi on vaikea kartoittaa mikä kaikki loppujen lopuksi on “mediaa”. Itse asiassa elämän osa-alueet lävistyvät niinkin tehokkaasti, että elämme nykyään media- eli simulaatiokulttuurin aikakautta.
Audiovisuaalisen mediakulttuurin opiskelijalle mediatiede avautuu aluksi “vain” pääaineena ja onkin hyvin todennäköistä, että harva alan opiskelemista aloitteleva itsekään oikeasti tietää mihin on oikein ryhtymässä. Jos median hahmottaminen on jo näin haastavaa, niin mediatiede itsessään kuulostaa lähtökohdiltaan jo vähintäänkin myyttiseltä opiskelun kohteelta.
Ennen kuin voi perehtyä audiovisuaalisen mediakulttuurin oppiaineen paradigmoihin ja tarkastella siellä esiintyviä mediatieteellisiä ajattelun tapoja, on selvitettävä mistä on kyse. Mitä on mediatiede? Mauri Ylä-Kotola selittää kirjassaan “Mitä on mediatiede 1” (1999) mediatieteen olevan “aikalaiskriittinen tiede mediakulttuurin aikakaudella”. Mediatiede on siis vähän niinkuin filosofia antiikin Kreikassa: se pyrkii katsomaan kokonaisuutta laatikon ulkopuolelta ja näkemään mihin olemme menossa, mistä tulossa ja mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Mediatieteen tehtävä on siis tarkastella (media)kulttuuriamme ja muodostaa siitä järkevä jäsennelty kuva, irroittautuen samalla itse kulttuurin ja aikakauden omasta subjektiivisesta näkökulmasta. Aikalaiskriittinen tiede pyrkii siis olemaan aikaansa askeleen edellä ja näkemään pienet yksityiskohdat suuremmassa mittakaavassa, eli muodostamaan niin sanotun ison kuvan aiheestaan.
Tieteenalan nimeäminen aikalaiskriittiseksi tieteeksi ei kuitenkaan kerro itse tieteestä tai tieteen tekemisestä juuri mitään. Suomesta löytyy yksi korkeakoulu, jossa ainetta opiskellaan ja siksi luulisi, että Lapin yliopiston määrittely antaa hieman osviittaa mediasta tieteenä. Lapin yliopiston oppiaine “mediatiede” on yliopiston omilla sivuilla määritelty “humanistiselta ja kulttuurin tukimukselliselta pohjalta lähteväksi monitieteiseksi tutkimusalaksi, joka kuuluu taideteollisen tutkintoasetuksen piiriiin.” Kyseessä on siis ala, joka saa perustansa ihmislähtöisyydestä ja kulttuurin tutkimuksesta, sekä yhdistää useita tieteitä taideteollisesta näkökulmasta. Mediatieteen opiskelija on siis jonkin sortin taiteilija-humanisti-hybridi, joka tutkii kulttuuria?
Voidaan siis päätellä, että mediatiede oppiaineena vaikuttaa olevan kiinnostunut siitä, miten ihmiset kokevat median eri osa-alueet ja siitä millaista media on taiteena. Oman kokemukseni mukaan juuri tästä audiovisuaalisen mediakulttuurin pääaineopinnoissa on hyvin pitkälti kyse. Pyrkimyksenä on siis ymmärtää mediaa ja mitä siihen kuuluu, sekä oppia tuottamaan mediataidetta ja -sisältöä eri alustoille erilaisia työkaluja apuna käyttäen. On tärkeää myös nähdä aineisto muiden näkökulmasta. Silloinkin vaikka opiskelija itse ei pitäisi kovinkaan paljoa vaikkapa elokuvista, on hyvin tärkeää ymmärtää minkä vuoksi kyseinen media on niin suosittu.
AV-mediakulttuurin opiskelijalle median ymmärtäminen lähtee liikkeelle aineopinnoista, joissa käydään läpi mediatieteen ja -taiteen olemusta, dramaturgian perusteita ja median historiaa, sekä tutustutaan siihen millaista mediaa maailmassa tuotetaan ja on tuotettu. Pääaineopinnot myös perehdyttävät välineistöön, jonka avulla erilaista materiaalia on mahdollista tuottaa eri medioihin. Aineopinnoissa myös rohkaistaan laajentamaan omaa tietämystä itsenäisesti.
Pääaineopinnot ohjaavat opiskelijan siis sinne laatikon ulkopuolelle. Aineopintojen ansiosta audiovisuaalisen mediakulttuurin opiskelija kykenee siis näkemään mitä median kentällä, tai leikkisästi median laatikossa on. Näin ollen AV-mediakulttuurin opiskelija on pätevä toimimaan alansa tavallisissa työtehtävissä, kuten toimittajana, elokuvaohjaajana tai nettisivujen suunnittelijana, mutta toisaalta taas hänen tietämyksensä alasta on korkeammalla tasolla. Lapin yliopistosta valmistunut AV-osaaja osaa liittää tekemisensä osaksi isompaa kokonaiskuvaa ja koko mediakentän kulttuurista kehitystä. Ajatuksena on siis se, ettei valmistunut opiskelija ole vain katse lattiassa kulkeva mediatyöläinen, vaan (tapahtuma)horisonttia tutkaileva ja ympärilleen katseleva media-alan moniosaaja. Optimitilanteessa kaikista opiskelijoista tulisi tutkijoita, jotka tarkkailisivat ja jäsentelisivät tietoa, rakentaen yhä laajempaa ja täsmällisempää kuvaa siitä, mitä median parissa tapahtuu.
Aineopintoja suuntaavat sivuaineopinnot. Audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutusohjelmassa tämä tarkoittaa sitä konkreettisen mediaosaamisen kerryttämistä. Ajatellaan, että jokainen opiskelija hallitsee pääaineensa täydellisesti, jolloin jokainen opiskelija on potentiaalinen media-alan tutkija, joka tuntee median kentän, seuraa sen muutoksia ja osaa arvioida tulevaisuutta. Näin ollen jokainen opiskelija on siis toisensa kopio, ja näistä kopioista sivuaineet tekevät variaatioita. Esimerkiksi elokuva-alasta kiinnostunut opiskelija ottaa varmaankin sivuaineekseen liikkuvan kuvan ja hänen osaamisensa alkaa kehittyä siis elokuvamaailman viitekehyksessä. Multimediasta kiinnostunut opiskelija aloittaa multimedian sivuaineen ja osaa paremmin käyttää osaamistaan sen suunnalla. Hyvänä esimerkkinä voin käyttää myös itseäni: sivuaineeni on markkinointi ja parhaassa tapauksessa osaan käyttää mediatieteen osaamistani toimiessani markkinointipuolella: isomman kuvan hahmottamisesta ja trendien tuntemisesta on hyötyä esimerkiksi mainoselokuvia tehtäessä.
Mauri Ylä-Kotola toteaa kirjassaan “Mediatieteen kysymyksiä 1”, että on tärkeä erottaa mediatieteen tieteeninteressejä. Hänen mukaansa mediatieteen kaltaiset modernit tieteenlajit korostavat uutuutta ja muutosta, jolloin on erittäin tärkeää siirtää perinteisen humanistisen sivistyksen saavutuksia uutuushakuisen alakulttuurin sisään. Mauri Ylä-Kotola näkee, että median eri tieteistä on eroteltavissa kaikki kolme Jürgen Habermasin tiedonintressiä:
Käytännöllinen eli praktinen tiedonintressi, Ylä-Kotola käyttää tästä nimeä “hermeneuttinen tiedonintressi”
Teknis-manipulatiivinen eli tekninen tiedonintressi
Emansipatorinen tiedonintressi
Oppiaineena mediatieteelle on kuitenkin nähtävissä tärkein intressi: hermeneuttinen tiedonintressi. Mediatieteen keskeisenä päämääränä on pyrkiä rakentamaan jatkuvaa janaa aikaisemman ja nykyisen välille. Tavoitteena on toisin sanoen se, etteivät median kentän innovaatiot ja tapahtumat ole vain yksittäisiä, vaan yhteydessä kokonaisuuteen. “Saamme tietoa kuvan yksityiskohdasta kokonaisuuden kautta ja koko kuvasta sen yksityiskohtien kautta” (Mediatieteen kysymyksiä, s.98). Kyseessä on siis mainittu “laatikon ulkopuolelta” ajatteleminen, johon mediatiede oppiaineena pyrkii.
Mediatieteellisiin ajattelun tapoihin kuuluu siis olennaisesti asioiden yläpuolella pysyttely. Vaikka tutkimuksen aiheena olisikin pieni yksityiskohta median kentältä, tavoitteena on aina liittää se suurempaan kokonaisuuteen ja valoittaa koko kuvaa yksityiskohtien kautta. Audiovisuaalisen mediakulttuurin vallitseva paradigma vaikuttaisi kumpuavan juurikin tästä ajattelutavasta: mediatiede seuraa kokonaiskuvan rakentumista ja sen yksityiskohtien suhdetta kokonaisuuteen. Miten joku uusi innovaatio vaikuttaa koko kentän muuttumiseen? Esimerkkinä vaikkapa digitalisaation vaikutus koko median kenttään: analogisista toimintatavoista on siirrytty nopeaan digitaaliaikaan, missä kaikki on heti ja helposti saatavilla. Mediatiede on siis kiinnostunut seuraamaan mitkä asiat ovat johtaneet digitaalisuuteen ja mikä on seuraava vaihe. Tarkempana esimerkkinä voidaan katsoa vaikka tietokoneen näppäimistön kehityskulkua. Mediatiedettä kiinnostaa tietää, miten QWERTY -näppäimistömuotoon on päädytty, miten se vaikuttaa kirjoittamiseen tänä päivänä ja mikä on sen seuraava vaihe.
Meillä on tietty tapa ajatella mitä media on ja mikä on tärkeää mediaa. Päivittäin informaatiota virtaa joka suunnasta ja sen kaiken keskeltä keräämme ja huomaamme itsellemme tarpeellisen. Mediatieteessä on kuitenkin tärkeää nähdä hälinän seasta se kokonaisuuden kannalta olennainen ja varsinkin sellainen mikä voi myöhemmin olla tärkeää. On kiinnostavaa, että juuri nyt jokin asia voi vaikuttaa turhalta, mutta uudessa kontekstissa myöhemmin selviää, että juuri tämä uusi löydös tai innovaatio onkin sitä tärkeää mediaa. Harva uskoi esimerkiksi siihen, että Facebook voisi olla lopulta koko maailmaa mullistava sosiaalisen median uranuurtaja, varsinkaan MySpacen floppaamisen jälkeen. Kovin moni aikalainen tuskin myöskään arvasi, että televisio koskaan uhkaisi perinteisiä elokuvateattereita tai että Netflix voisi kaataa DVD-vuokraamot.
Joku kehittelee uusinta media-alan innovaatiota mahdollisesti juuri nyt ja kukaan ei voi varmaksi tietää miten mediakenttä tulee liikkumaan tulevaisuudessa. Audiovisuaalisen mediakulttuurin opetusohjelmassa tavoitteena on saada opiskelijan katse nostettua ja silmät avattua, jotta hän havaitsee hiljaiset signaalit ja pystyy arvioimaan mikä saattaa sittenkin olla tärkeää.
Palaan vielä lopuksi antiikin Kreikkaan. Antiikkisina aikoina ajattelijat kehittivät teorioita ja tekivät valistuneita arvauksia maailman olemuksesta, ennen kaikkea he siis pyrkivät ymmärtämään maailmaa. Filosofit halusivat ymmärtää mitä maailmassa on tapahtunut, mitä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan ja tietenkin miksi. He olivat aikansa tutkijoita. Nyt modernina aikana analoginen maailma tunnetaan jo kohtuullisen hyvin. Meillä on kuitenkin aivan uusi ja uudenlainen keinotekoinen maailma edessämme. Tämä uusi keinotekoinen maailma laajenee ja muuntautuu jatkuvasti, eikä sen perässä ole yksittäisen ihmisen mahdollista oikeastaan edes pysyä. Tätä maailmaa voi silti pyrkiä ymmärtämään, ja sen vuoksi sitä opiskellaan. Kuten kreikkalaiset aikanaan omassa maailmassaan, samoin meidän täytyy voida ymmärtää mitä medioissa ja digitaalisessa maailmassa on tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan, sekä tietenkin miksi. Siksi mediatiede on olemassa.