Pride, BLM ja jatkuva whataboutismi

Twitteri on aina välillä semmonen paikka, että poliittisen kentän polarisoituneisuus oikein kirvelee silmiä. Toisessa Twiittiketjussa ylistetään hallitusta ja toisessa ollaan valmiita vallankumoukseen. Tiedän kallistuvani vähän vasempaan päin mielipiteissäni, mutta lähtökohtaisesti symppaan yleensä kaikkia puolia. Ihmisillä on syynsä olla asioista mieltä. Mutta yksi asia ärsyttää aivan käsittämättömästi ja se on mielestäni erittäin näkyvillä BLM- ja Pride-keskustelussa. Ymmärtääkseni kyse on “whataboutism”-ilmiöstä.

Black Lives Matter vs. All Lives Matter

HelsinkiPriden suojelija vs. “Miksei suojele kaikkea”

Mun triggeri tähän keskusteluun oli Saara Huhtasaaren twiitti, jossa hän vaikutti kritisoivan Sanna Marinin ryhtymistä HelsinkiPriden suojelijaksi. Ja erityisesti twiitin alla käyty keskustelu siitä miten “Ei kuulu pääministerin tehtäviin valikoivasti suojella vähemmistöjen tilaisuuksia.” ja “Miksei pääministeri sitten tee näin [suojele kaikkia suomalaisia]? Hän suojelee ainoastaan valikoivasti.” Ymmärrän, että monia voi ärsyttää esimerkiksi se, että Marinin hallitus vaikuttaa jostakin kulmasta katsottuna tekevän ns. huonoa työllisyyspolitiikkaa ja Marinia itseään on haukuttu muun muassa liian kovasta kritiikistä yritysjohtajia kohtaan. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että kaikki hallituksen tai pääministerin toimet saturoidaan typerällä whataboutismilla.

--KÄSITE SELITETÄÄN --

Jos whataboutismi ei ole tuttu käsitteenä, niin nopea kertaus:

“Jos jotain kritisoidaan, tuodaan esille toinen joko vastaava tai kaukaa haettu esimerkki jonka tarkoituksena on sotkea, hämärtää ja viedä keskustelua toisaalle”

A: "Neuvostoliitossa ei ole kansalaisoikeuksia."

B: "Niin mutta teillä Amerikassa lynkataan mustia."

Ja näin B on siirtänyt keskustelun Neuvostoliiton kansalaisoikeuksista Amerikkalaiseen rasismiin.

--KÄSITE SELITETTY --

Suomen pääministeri ryhtyi siis HelsinkiPride2020 suojelijaksi. Viime vuonna pääministeri oli paikalla, mutta nyt vasta virallisena suojelijana. Haluan ajatella, että kaikkien ajattelevien ihmisten mielestä pride on hyvä homma ja sen vuoksi pääministeri sitä suojelemassa vielä parempi. Twitteri on kuitenkin pääasiassa täynnä “entäpä tämä ja tämä ja tämä”-kommentteja. Ikään kuin pääministerillä olisi aikaa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan ja jonkin toisen asian mietiskeleminen olisi syy sille, että politiikka on jollakin tapaa kehnoa. Hallituksen toimintaa kritisovalle voi tuntua luontevalta vetää yhteyksiä mielestään heikon politiikan ja “vääriin asioihin keskitymisen” välille. Mie en ole ekspertti enkä todellakaan tiedä mitä pääministerin päivärutiineihin kuuluu, mutta voin vakuuttaa, että Priden suojelijana toimiminen ei vie tunteja työllisyyden kanssa kamppailemisesta.

Nyt kun olen aiheessa “whataboutismi” ja muutenkin harmistuneessa tilassa, niin samaan hengenvetoon haluan ärtyä myös BLM vs. ALM keskustelusta. Tää on lähtökohtaisesti iso juttu Amerikassa, mutta tulee vastaan myös suomalaisessa Twitterissä. Musta on aivan käsittämätöntä kuinka tehokkaasti ALM-jengi sulkee korvansa omalta “entäpätämäsitten”-logiikaltaan.

> Tumma kaveri kuolee Yhdysvalloissa
> Rodullistetut ihmiset nousee barrikaadeille: “Rasismia on ja siitä pitää päästä eroon”
> Black Lives Matter! 
> Valkoinen kaveri katsoo, että “Tässä ei välitetän nyt muista ihmisistä.”
> All Lives Matter!

Toiset siis näkee ongelman ja haluaa sen korjatuksi, johon toiset reagoi saturoimalla koko homman. Yhtäkkiä voimakas “tässä on ongelma”-liikehdintä muuttuukin vain  “ongelmia on”-mutuiluksi. Kaiken huippu on se, että BLM-aktivistit triggeröityy tästä ja ALM-jengi onnessaan heittää Hyvää Tulta liekkeihin.Toisaalta jos mulla ois agendalla vastustaa BLM-liikettä viimiseen asti, niin tää ois kyllä todella hyvä taktiikka. Uskoisin, että keskustelun diffusoiminen yhdestä selkeästä toiminnallisesta ajatuksesta mitään sanomattomaan muminaan on kohtuullisen tehokasta.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että tasa-arvo on aika kova juttu. Uskon, että suunnilleen kaikki voi samaistua tähän. Sen vuoksi on aika vihamielistä lähteä sekoittamaan tärkeistä asioista keskustelemista toisilla tärkeillä asioilla varsinkin, jos nämä asiat eivät sulje toisiaan pois. Sanna Marin voi suojella HelsinkiPrideä, välittää kaikista suomalaisista tasapuolisesti ja tehdä silti kritisoitavaa työllisyyspolitiikkaa. Näistä kaikista ei ole pakko puhua samaan aikaan.  Me voidaan keskustella tummien ihmisten kokemasta rasismista ja silti olla sitä mieltä, että jokaisen henki on tärkeä. Toinen ongelma voidaan ratkaista ja silti huolehtia, ettei tilanne huonone toiseen suuntaan. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Pääministerin tehtävänä on ratkoa suomalaisia huolettavat ongelmat. Hänen tehtävänsä on myös jakaa aikansa näiden tehtävien kesken. Uskon, että hän tietää kyllä mihin aikansa laittaa. Pride on ajankulutukseltaan pieni, mutta hyvä juttu eikä sen huomioiminen tarkoita sitä, että hallituksessa viitataan lapasella suuremmille ongelmille. Poliittisessa keskustelussa ei tarvitse olla jokaikisen asian kohdalla aukomassa päätänsä malliin “älä keskity tähän ongelmaan, kun minun ongelma on tärkeämpi ja sun pitää käyttää kaikki aikasi siihen heti”. 

Mie jaksan kyllä, mutta entä jos en?

Mie jaksan kyllä, mutta entä jos en

Opiskelen Lapin yliopistossa ja meillä puhutaan nyt paljon opiskelijan jaksamisesta. Ylioppilaskunta piti viikolla 47 mielenterveyden teemaviikon ja 19.11.2019 järjestettiin yliopistolla Mielentärkeydenosoitus. Mielenilmaisun tarkoituksena oli tuoda yliopiston rehtoraatin tietoisuuteen opiskelijoiden huutava tarve opintopsykologille. Tajusin tuolloin, että opiskelijat eivät oikeasti voi kovin hyvin. Ympärilläni olevat ihmiset eivät voi hyvin ja mielestäni asialle on voitava tehdä jotakin. Ja ehkä vähintä mitä tässä voi yrittää tehdä on koettaa muuttaa keskustelun ilmapiiriä, joka tuntuu kovin tulehtuneelta.

Mulle on tullu hiljalleen sellainen fiilis, että opiskelijan jaksamisesta edelleenkin keskustellaan jotenkin todella nuivaan sävyyn. Ongelma selkeästi tiedostetaan ja siitä puhutaan, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa vaikuttaisi olevan vallalla “ei minunkaan nuoruudessani”-tyylinen ajattelutapa. Mua harmittaa käsittämättömän paljon, kun joku kehtaa haukkua nykyopiskelijaa jonkin sortin ikuisuusopiskelijaksi tai yhteiskunnan varoilla loisijaksi. Se harmittaa, koska tämmöinen “opiskelijat vastaan oikeat ihmiset”-vastakkainasettelu ei auta yhtään ketään ja vaan kurjistaa opiskelijan eloa entisestään.

Haluankin sanoa tähän kaksi kovaa faktaa:

1. Nykyaikana on mahdotonta opiskella ikuisesti. Opinnot suoritetaan annetussa määräajassa ja sen jälkeen hyvällä yrityksellä voi vitkutella kolme vuotta lisää, mutta ulos lentää, jos papereita ei tule.

2. Yhteiskunnan rahoilla on mahdollista “syöttöporsastella” vain 48 kuukautta (300 opintopistettä).

Opiskelijat ovat mielestäni aivan liian helposti vain hiljaa omasta jaksamisestaan. Yhteiskunnallista keskustelua ei oikein jakseta käydä ja avauksia ollaan lopulta aika haluttomia tekemään Ehkä yhtenä syynä on nimenomaan se, että keskustelunavauksiin reagoidaan tunteella tai ihan suoranaisella väärinymmärtämisellä, kuten viime kesänä kävi SYL:in ottaessa kantaa opiskelijan kesälomaan. 

Ymmärrän hyvin, että työelämässä olevaa ahkeraa veronmaksajaa suututtaa ajatus minun-vero-vatun-rahoilla loikoilevasta opiskelijasta, joka nostaa opintotukea, yleistä asumistukea ja lisäksi vielä valtion takaamaa huokeaa lainaa. Ahkeran veronmaksajan ollessa nuori opiskelija hän sai vain opintolainaa (vuodesta 1969), hädin tuskin opintorahaa (vuodesta 1972) ja kaikenlaiset asumislisähömpötykset eivät hänen opiskelijastatukseensa kuuluneet (kuuluivat vuodesta 1977). Ahkera veronmaksaja ymmärtää kyllä, että opiskelijan on saatava rahaa, mutta se ärsyttää, kun joku possu kehtaa kuitenkin vikistä, että asiat on huonosti. Kärjistettyä, mutta tältä se ihan tosissaan tuntuu, kun yleistä keskustelua seuraa.

Ottamatta kantaa opintotukijärjestelmään itseensä voin sanoa, että olen onnistunut rakentamaan rahatilanteeni kohtuulliseksi ja pärjään nykyisellä systeemillä. Osaan kuitenkin tunnustaa itseni etuoikeutetuksi, sillä minulla on mahdollisuus työskennellä opintojeni ohella kohtuullisen helposti. Varmasti raha-asiat ovat myös nykyopiskelijalla paljonkin paremmin, kuin 70-luvulla opiskelunsa suorittaneella. En olekaan välttämättä huolissani hyvinvoivan opiskelijan rahatilanteesta, vaan nimenomaan niiden, jotka eivät jaksa. Vaikka taloudellinen tilanne saattaa olla kohtuullisempi, niin samaan aikaan myös valvonta on lisääntynyt. Kela on tarkempi rahoistaan, kuin koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi viime vuodelta opiskelijoilta perittiin 43,4 miljoonaa euroa takaisin. Takaisinperinnän suuruus ei itsessään ole välttämättä ongelma, mutta perinnän määrä kertoo muuttuneesta valvonnasta Opiskelijan on päästävä opinnoissaan “tulostavoitteisiin”, jotta Kelan hanat pysyvät avoinna. Jos tavoitteet jostakin syystä jäävät haaveiksi loppuu myöskin raha ja pahimmassa tapauksessa raha vielä peritään takaisin.

Vuonna 2017 julkaistussa YLE:n artikkelissa sanotaan hyvin, että todennäköisesti opiskelijoiden mielenterveyden häiriöt eivät ole juurikaan lisääntyneet, mutta stressi on kolminkertaistunut. On haastava arvioida millaista opiskelu oli 1970-luvulla, mutta tiedän varmaksi sanoa, että 2010-luvun loppumetreillä: 

• opiskelen yliopistossa, mutta se ei todellakaan takaa minulle hyvätuloista ammattia

• minulla on 7 opintotukikuukautta jäljellä, jonka jälkeen minun on työskenneltävä aktiivisesti opintojeni ohella, jotta pärjään taloudellisesti (minulta poistuu siis n. 250€ opintorahaa + opintolaina tuoma turvaverkko yllättäviin tilanteisiin ensi syksynä)

• opintoaikani on rajattu 5 + 2 vuotta, sitä voi anoa lisää, mutta ikuisesti se ei jatku

Kun yhdistetään tiukentuneet ja valvotut vaatimukset opintotuelle sekä lisääntynyt stressi voidaan yhtälöstä kaivaa esille syy opiskelijan uupumiselle ja voimien loppumiselle. 

Edelleenkin korostan, että mie pärjäilen paineden kanssa kohtalaisen kivastin. Tähän kaikkeen lisätään kuitenkin modernin maailman tuomat paineet. kuten sosiaalisessa mediassa jatkuva esillä olo, epävarmat tulevaisuuden näkymät ja jatkuvasti vaaniva ilmastonmuutos, niin hyvin monia opiskelijoita alkaa stressi painaa. Ja yhä voimakkaammin painavan stressin alla aikaisemmin hyvin kestänyt mielenterveys alkaa rakoilla. Tämän rakoilun voi sitten tilastoistakin jo huomata. Opiskelijat eivät aivan oikeasti meinaa jaksaa.

Mie tiedän, että joku voi nyt laittaa vastapainoksi todistusaineistoa siitä, että “no oikeasti tässä ei ole mitään ongelmaa”. Se on ihan okei, saa olla eri mieltä. Se kuuluu keskusteluun. On kuitenkin typerää ja harvinaisen ikävää painaa asioita villaisella siksi, että olemme eri mieltä. Totta on väkisinkin se, että meillä on paljon opiskelijoita, joista tulee vielä hyviä työntekijöitä, yrittäjiä ja innovaattoreita, jos vain selviävät opiskeluajastaan hyvissä voimissa. Siinä ei ole mitään järkeä, että tulevaisuuteen valmistavassa koulutuksessa, jossa opetellaan kestämään työelämän ressiä, palaa jo loppuun. Ja sitten loppuunpalaneena riekaleena opinnot laastarilla kasaan kerättynä mennään työelämään palamaan loppuun vähän lisää. 

Maailma on hektinen. Se on hyvin paljon toisenlainen, kuin silloin 70-luvulla, jolloin opiskelijakin oli rautaa, eikä porsas. Opiskelijan mielenterveydestä ja erityisesti jaksamisesta yleensäkin täytyy puhua. Sitä täytyy kaikin voimin tukea. Voin varmuudella luvata, että minunkin lähipiirissäni on sellaisia tulevaisuuden tekijöitä, että Suomi nousee ja painovoima kumoutuu. Moni heistä ei tarvitse koskaan apua, mutta jotkut tarvitsevat. Mie en siis pyydä, että nyt pumpataan kaikki rahat opiskelijoihin. Enkä todellakaan ehdota, että nyt opintotuki on ainakin nelinkertaistettava. Mutta sitä mie pyydän ja ehdotan, että ei jatkuvasti polarisoitaisi ja kärjistettäisi keskustelua. Puhutaan opiskelijan jaksamisesta ymmärtävästi. Tiiättekö silleen, ettei heitellä niitä “kun minä olin nuori”-argumentteja joka väliin ja tehdä oletuksia nykymaailman melskeessä taistelevasta opiskelijasta. Sitten kun tosiasiat on tunnustettu, voidaan kehittää ne keinot, joilla opiskelijoista tehdään työssäkäyviä ja opintukien saajista hyvinvoivia veronmaksajia. Lapin yliopistossa me aloitetaan siitä opintopsykologista.

Kuuluuko opiskelijan olla köyhä?

Palkansaajien tutkimuslaitoksen teettämän tutkimuksen mukaan opintotukirajoja voisi nostaa huomattavasti. Tutkimus julkaistiin 17.1.2018. STTK:n opiskelijoiden puheenjohtaja Saana Simonen tarttui tehokkaasti asiaan jo heti tammikuussa. Meikäläinenhän on keskustelun aallonharjalta auttamattomasti myöhässä, mutta ehkä toisilla kestää vähän kauemmin asioitten sisäistämisessä.

Tutkimuksessa todettiin seuraavaa:

Opintotuen tulorajoja voitaisiin nostaa esimerkiksi 50 prosentilla, jolloin 9 opintotukikuukauden tuloraja olisi 18 000 euroa. Tällaisen muutoksen seurauksena opiskelijat tienaisivat aiempaa enemmän ja julkisyhteisöjen verotulot kasvaisivat. Opintotuen tulorajojen tavoite on, että suurituloisille opiskelijoille ei makseta opintotukea. Samalla nykyiset tulorajat kuitenkin estävät opiskelijoita tienaamasta niin paljon kuin he haluaisivat. Nämä vaikutukset näkyvät selvästi laajassa osassa opiskelijoiden tulojakaumaa.

Mie olen opiskelija. Oon vielä semmonen nilkki opiskelija, joka kohtuullisen vaivattomasti pyrkii optimoimaan oman tulotasonsa. Optimoinnilla tarkoitan siis sitä, että joka vuosi tähtään tienaamaan hieman alle 12 000€ ja nostamaan samaan aikaan opintotukea. Rehellisesti sanottuna yritän siis saada mahdollisimman paljon rahaa tekemällä myös mahdollisimman vähän töitä.

Tämmöinen kuulostaa aikalailla yhteiskunnan varojen rottailulta tai jollakin tapaa kohtuullisen itsekkäältä toiminnalta. Mutta kukapa ei mahdollisuuksien salliessa pyrkisi samaan? Väitän, että jokainen meistä haluaa pärjätä taloudellisesti mahdollisimman hyvin eivätkä opiskelijat ole tässä asiassa poikkeus. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että julkisessa keskustelussa tuntuu joskus paistavan läpi sellainen yleinen ajatus, että opiskelijan itse asiassa kuuluu elää köyhyydessä. On kerrassaan pöyristyttävää, jos opiskelijalla on varaa muuhunkin kuin nuudeleihin. (Tai avocadolla höystettyyn leipään, se on klassikko.) Perusteluna tälle ajatusmaailmalle käytetään usein sitä, että työnteko haittaa varmasti opiskelua.

Olen aina tykännyt numeroista ja niiden armottomuudesta. Mielipideasioilla tai “rikkailla” opiskelijoilla ei ole väliä, jos voidaan todeta tietyn asian olevan yhteiskunnalle kiistatta hyväksi. Siksi on hienoa, että tutkimuksessa sanotaan todella täsmällisesti: 

Ottaen huomioon verotulot ja tulonsiirrot tämä vaihtoehto lisäisi julkisyhteisöjen nettotuloja arviolta 5,9 miljoonaa euroa vuodessa.

Tutkimusdata kuulostaa siis äkkiseltään win-win-tilanteelta. Valtion kassaan kilisee lisää äyrejä ja opiskelijoilla on mahdollisuus tienata enemmän valuuttaa. Käytännössä kukaan ei ainakaan häviä. Siitä voi toki keskustella, että onko valtion budjettiin lisättävä 5,9 miljoonaa euroa minkään arvoinen summa, mutta minä en suoranaisesti näe tässä mitään ongelmaa. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että opiskelijan tärkein tehtävä on opiskella ja lopulta valmistua. Jos siinä opiskelemisen ohessa hän sattuu tienaamaan rahaa, niin loppujen lopuksi summalla ei ole niinkään väliä. Työssä oppii, rahalla helpottaa arkea ja loppujen lopuksi yhteiskuntakin hyötyy kasvasta kulutuksesta. Jossakin sen rajan on tietenkin lopulta oltava. Opintotuki on tarkoitettu tukemaan opiskelua ja vaikkapa 40 000 euroa vuodessa tienaavalle kokoaikaisesti töissä käyvälle se ei välttämättä kuulu. 

Mie olen siitä onnellisessa tilanteessa, että minulla on mahdollisuus tehdä töitä käytännössä niin paljon kuin haluan. Olen kuitenkin opiskelija ja päätehtävänäni on siis opiskella. Kun yhdistetään mahdollisuus ansaita rahaa ja tavoitteet opiskella mahdollisimman tehokkaasti, olen päätynyt kaikkein toimivimpaan ratkaisuun. Valtio siis tukee minua juuri sen verran, ettei minun tarvitse työskennellä täysipäiväisesti ja työt tarjoavat hieman näkkileipä-kaurapuuro-vesi-linjaa korkeamman elintason. Pitää myös muistaa, että korkeampi tuloraja ei suoraan tarkoita sitä, että jokainen työssä käyvä opiskelija pumppaa välittömästi työtuntinsa maksimiin asti. Kyse on enemmänkin valinnanvapaudesta ja arjen byrokratian helpottamisesta. Lopputuloksena opintoni etenevät aikataulussa, rahaa on tarpeeksi ja opiskelijana jaksan paremmin. 

Aivan toista oli viime vuoden lopussa, kun talouteni tasapaino järkkyi ja viivästyneen kandidaatin tutkielmani vuoksi jouduin yllättäen ottamaan enemmän työtä tehtäväkseni, jotta tuloni pysyisivät kohtuullisen samalla tasolla. Yllättäen jouduin tekemään sekä enemmän töitä että opiskelemaan nopeammin saadakseni kandidaatin tutkintoni ulos. Tilanteeseen päätymisestä saan syyttää vain itseäni, mutta vyyhdin selvittely alkoi kyllä hiljalleen käymään jo opiskelijan jaksamisenkin päälle. Toiseen äärilaitaan heilahdan vuorostani sitten tänä kesänä, kun laskelmointivirheeni ansiosta saan palauttaa Kelalle useita satoja euroja. Tämä nyt on tietenkin vain yhden opiskelija mielipide, mutta jos tuloraja olisi korkeampi, niin voisin rennosti mennä enemmän töihin tai ottaa runsaammin keikkoja. Varsinkin kesällä. Ja olisihan se mukavaa, ettei tarvitsisi miettiä, että meneekö tulorajat rikki ja kuinka lujaa.

Mielestäni tärkeää on rakentaa sellainen järjestelmä, joka sopii mahdollisimman hyvin mahdollisimman monelle.

• Kela pitää huolen siitä, että opintotukea ei jaeta, jos opinnot eivät etene. 

• Tuloraja huolehtii siitä, ettei sitä opintotukea nyt ihan joka miljonäärille jaeta.

• Opiskelija itse huolehtii siitä, miten hän haluaa elämässään asioita painottaa. 

Toimeentulon ongelmat ei ratkea nostamalla tulorajaa, mutta jos lopputuloksena on pari miltsiä valtiolle ja pikkasen paremmin voiva opiskelija, niin eiköhän tämä ole kuitenkin aika hyvä diili.